Hiljaisuus

Isä on siirretty teho-osastolle. Tuo lause varmasti kertoo, miksi blogi hiljenee hetkeksi.

Sydän ei kaikkea kestä

Oli onni matkassa, muuten olisin puoliorpo. Parane pian, isä.

Taidetta

Eilen olin ihana äiti ja kannustin lastani luomaan taidetta. Tänään lähden saalistamaan värikyniä, jospa ne sotkisivat vähemmän. Sininen sormiväri kun ei lähde ihan helposti ja lapsi näyttää...noh, hakatulta.

Kakarat kasvaa ja kehittyy

Lapset kasvavat nopeaan, niin ihmislapset kuin nuo karvaisemmatkin kakarat. Itseasiassa minä olen todella tyytyväinen.

Zero ei ole muutamaan päivään tehnyt mitään sisälle. Hurraahuutoja ja matot lattiaan, kun on tarpeeksi kerätty rohkeutta? Yksin jää kotio, ei nyt mielellään, mutta ei ainakaan tuhoa paikkoja ja saa naapureita hermoromahduksen partaalle itkemällä. Hihnassa kulkee hienosti. Istumaankin on käskystä oppinut ja sallii muiden koskea niin ruokaansa kuin leluihinsa. Sofien jättää todella hyvin rauhaan. Kävispä se niin helposti toisinkin päin..

7 vko

Kättä Tassua ollaan väännetty pihan rajoista ja pureskeltavista tavaroista. Mitään ei ole vielä saanut tuhottua, kiitos minun älynlahjojeni siivota jokainen ylimääräinen tavara lattialta öiksi ja yksinolon ajaksi. Kuitenkin tuo luihu yrittää aina silloin tällöin varastaa lattialla lojuvan sukan pureskeltavaksi.

Huomenna pitäisi muistaa varata aika ekaan rokotuskertaan ja kysellä paikkaa pentutokoon. Agility kiinnostaisi, mutta se harrastus siintää kaukana edessä, odotetaan jahka jätkä kasvaa täyteen mittaansa.

10 vko

En voi sanoin kuvailla, kuinka odotan sitä, että voin jättää likaisen sukkani lojumaan rauhassa makkarin lattialle ilman pelkoa siitä, että se seuraavana aamuna löytyy roikkumasta karvaisen kakarani suupielestä. Ei riitä sormet, ei edes varpaiden kanssa, laskemaan kuinka monet kalsarit olen tuholta pelastanut! En voi enempää odottaa sitä, että minun ei tarvitse kieltää hampaiden käyttöä muuhun kuin luihin ja koiranleluihin. Hampaiden vaihtumista odotellessa.. En voi enempää odottaa, että voin luottaa koiraani 100% päästäessäni sen vapaaksi pihalla. En voi enempää odottaa, että...no, että se olisi jo iso.

Mikään ei ole ikuista

Eilen elämä muistutteli taas, ettei se ole itsentäänselvyys ja jokaisen on lähdettävä joskus.

Mummu tuli käymään. "Elisa, kun isääs on puristanu rinnasta tänään tosi pahasti." Hätä nousi mieleen; "No onko se käyny lääkäris?" Mummu pyöritteli päätään. "Ei ole, kukaan ei saa sitä puhuttua lääkäriin. Jos sä vähän voisit puhua isälles?"


Hetkeäkään miettiämättä vedin takin niskaan. Isänisä on samanikäisenä kuollut sydänkohtaukseen samoin oirein ja täysin samoin sanoin: "Kyllä tämä ohi menee." Eikä pappani ole ainut, jonka tämän pallon päältä on sydänperäinen sairaus tai sydäninfarkti vienyt tästä suvusta.

Kauniilla sanoilla ja uhkailulla sain isäni suostuteltua lääkäriin. Sydänfilmi näytti hyvältä, verenpaineet olivat hyvät, verikokeetkin olivat normaalit. Kuitenkin huima kolesteroliarvo, sukurasite ja tupakointi huolestutti lääkäriä sen verran, että lähete lähti lisätutkimuksiin ja kolme lääkitystä tuli.

Tämä pysäytti miettimään, ettei kukaan, edes ne omat vanhemmat, ole täällä ikuisesti. Ennen Joulua äitini otettiin sairaalaan verenpainetaudin takia. Verenpaineet olivat niin korkeat, että aivoinfarktin riski oli suuri. Nyt tulilinjalla oli ollut oma isä.

Pysäyttävää, mutta hyvä muistutus siitä, ettei aikaa ole hukattavaksi.

Vahinko

Olin kiertelemässä paikallista kierrätyskeskusta takoituksena ostaa Sofielle syöttötuoli vanhan, juuri ja juuri kasassa pysyvän tilalle. Ei löytynyt syöttötuolia, taaperotuoli kylläkin ja tämä:

Aloin suurinpiirtein kuolata pöydän perään, kun sen näin. Mutku en mä oikeestaan tarvi. Mutku tämmöstä juuri mä oon etsiny. Mutku..

Olin juuri lähdössä pelkkä taaperotuoli mukanani ja jäin vielä ihailemaan ja taputtamaan pöytää, kun tätini tuli viereen ja yllytti sen ostamaan.

Että tuossa ruokapöytänä se nyt nököttää, vahingossa löydetty ja ostettu. vielä olisi mietinnässä tuolit, eihän nuo minun puiset tuolini millään tuon kanssa sovi..

Piirrä mun ihoon

Kävin vähän aika sitten marmattamassa tatuointiliikkeessä; että olen nyt viisi vuotta halunnut tatuoinnin ottaa, yli vuoden tiennyt, mistä aiheesta ottaa, mutta...en vieläkään tiedä minkälaisen tatuoinnin haluaisin.

Tarjoutuipa tatuoija suunnittelemaan minulle ihan ikioman tatuoinnin. Se puhui innoissaan perhosista ja kukkasista...minä rypistin nokkaani. Kuules, kun mä en oo ihan sellanen tyttö. Mutta tatuoija vakuutti mut, pitäis kuulemma nähä ensin.

kuva

Ja kun sitä oli pari viikkoa jännännyt, vähän aikaa jo ajatellu, ettei sitä koskaan tulekaan, minä pidin siitä. Se oli nätti, yksinkertainen, mutta kuitenkin vähän tyttömäinen, se oli minua. Ja hei, siinä oli se kukkanen.

kuva

Mikä aihe mun tatuoinnilla on? Se, mikä monilla äideillä tatuoinneissaan on: lapsen nimi. Minun ihanan tyttöseni nimi. Se on se ihminen, joka ei koskaan mun elämästäni tai sydämestäni mene pois.

Mä olen aina halunnut, että mun tatuoinneilla olisi jokin tarkoitus ja tarina. Tällä tatuoinnilla on sitä tarinaa jo nyt kerrakseen vaikka ei vielä ole mun ihoon hakatukkaan. Maaliskuun lopulla siis tulossa kuvamateriaalia ja tarinaa siitä, miltä tästä neidistä tuntui menettää tatuointi-neitsyys.